Päivät kuluvat istuen

Äityslomalaisena on toisinaan todella pitkästyttävää. Vauvan kanssa on ihanaa, mutta vauvan nukkuessa, jota meidän pilttimme harrastaa suhteellisen paljon, on hankala keksiä tekemistä. Mitään kovin suurta askarreltavaa ei viitsi aloittaa, jos vauva herääkin pian, ja hommat jäävät hölmösti kesken.
Tietokone on ystävä.
Aloin nostella pientä käsipunttia, koska olen päässyt näivettymään surkeaksi luiruksi, jollainen olin 15-vuotiaana, ennen kuin aloitin treenaamisen. Kaipaan lihaksiani. Pinnallista paskaa, mutta tykkäsin jäntevästä kropastani. Treenaus on aloiteltava silti hissukseen.
Käyn minä mammajumpassakin. Ihan helvetin kamalaa! Uskokaa! Verkka-asuiset mammat puuskuttavat siellä rivissä vauvoineen. Kyllä minunkin hiki tulee. Löysin kerran yhden pisaran niskastani. Viimeksi tehtiin punnerruksia. Naisten, ihan uusi juttu minulle, mutta ilokseni tunsin lihaksissa pientä rasitusta.
Lankesin homman, kun ystäväni soitti minulle ja pyysi mukaan.
``Hei, lähdetkö kansalaisopiston äiti-vauvajumppaan mun kaa?´´
``Öö... no tota... mä en ihan oo ajatellu sellasta. Meinaan, kelaa nyt. Mammajumppa, mammoja. Niillä ja mulla on aika vähän yhteistä.´´
``No kato ku siks mä soitin sulle. En haluu mennä sinne yksin.´´
``Mä tuun.´´
Aina kaveri hädässä tunnetaan, vai miten se meni...

Myös ompelu jatkuu, joten minulla on omaa tekemistä kahtena päivänä viikossa. Vauva kulkee mukana, ja saan ommella, jos vauva nukkuu. Jos ei nuku, selaan lehtiä ja imetän. Ei ressiä. Sain tänään käännettävän hupparini valmiiksi! Siitä tuli hiano. Ehkä laitan kuvan joskus. Muuten on vähän tylsää.
       Vaan onneksi on myös japani! Liityin suomalais-japanilaisen yhteisön jäseneksi. Ajattelin mahdollisuuksien mukaan  mennä heidän kanssaan viettämään vuodenloppua, boonenkaita marraskuussa. Kenties tutustun japanilaisiin, tai suomalaisiin, japanilaisia tunteviin ihmisiin. Ja ainakin saan varmasti kielikaverin. Siis... no niin kuitenkin! Kielen opiskelu saa boostia. Tähän mennessä olen opiskellut Takako Karppisen oppikirjaa ja kuunnellut Japanpod101:a. Kirjoittaminen, lausuminen ja kielioppi harjaantuvat vähitellen, mutta olen vailla vuorovaikutusta. Yhteisön jäsenenä tämä toivottavasti muuttuu. Eikä uusista tuttavuuksista yleisesti ottaen ole koskaan haittaa.

Vaan ennen marraskuuta tahtoisin niin kovin keksiä jotain tekemistä. Salille palaan vasta, kun lapsi syö kiinteitä, ja hänet voi jättää kotiin isän kanssa tai ehkä mummolaan. Tämä tapahtunee joulukuussa...
 Tällä hetkellä, silloin kun en jaksa opiskella, pelaan Pokémon Firerediä emulaattorin avulla läppärilläni. Voi pyhä surullisuus...

Jos vähän näpyttäisin

Bloggaaminen ei ole ollut ensimmäisenä ajatuslistallani. Koko homma on jäänyt vähemmälle, mutta yritetään uudestaan.
Vauva on nyt 3-kuinen ja hyvinvoiva.
Ei, sillä ei ole vesipäätä, kuten lääkärit ensin luulivat.
Sillä ei myöskään ole Downia ja muuta vakavaa kehitysvammaa.
Se ei myöskään ole sokea.
Eikä jälkeenjäänytkään!
Vauvaltamme uupuu välikalvo aivolohkojen välistä ja hänen pikkuaivonsa ovat vähän kierot. Jos äitiä katsoo, siinä ei ole mitään ihmeteltävää. Minulta uupuu taatusti useampikin kalvo. Tällä 'vammalla' on nimikin: rhombencephalosynapsis. Lääkäri ei osannut kertoa, mitä se tarkoittaa, mutta neurologi selvensi: 'lapsessa ei ole mitään vikaa.'
End of story. Meillä on kimura-aivoinen lapsi ja olen siitä hyvästä helvetin onnellinen.
Perinnöllisyyslääkärin mielestä lapsi oltaisiin voitu abortoida. Totta kai! Epäkelpo epäsikiö. Roskakoriin, hyi. Eihän sellaisella lapsella, joka 3-kuisena kääntyy vatsalleen ja nappaa leikkikaaren leluista itse kiinni, ole mitään ihmisarvoa. Ihan vammanen ja arvoton yksilö.
Valituskirjelmää ollaan tehtailemassa, kunhan uuden kodin remontti saadaan pois alta.

Niin, ostimme rivitalopätkän. Tai mies osti. Myi sielunsa pankille. Minulle ei opiskelijana varmaan talolainaa myönnettäisikään. Olemme maalanneet nyt makuuhuoneen ja olohuoneen. Makuuhuoneesta tuli upea, vaikka itse sanonkin!

Vauvanhuone on vielä maalaamatta. Siitä tulee vihreä ja seinään tulee puu ja purppuria perhosia. Ih.











Pihalle istutin kirsikkapuun. Pihtiputaan. Ensin istutin sen liian lähelle naapurin aitaa, joten tuttavan kehoituksesta siirsin sitä metrillä keskemmälle pihaa. Juuri siinä kohtaa oli niin saatanan iso kivi, ettei sitä olisi saanut kaivurillakaan pois. Kaivoin tunnin löytämättä kiven reunoja ja istutin puun kiven päälle. Kai tätäkin voi jonkin asteiseksi voitoksi kutsua.
Ensi keväänä käyn noutamassa vielä suklaakirsikan, jotta ristiinpölytys parantaisi satoa, sekä viinirypäleen taimia. Rypäleet laitan kasvamaan aitaa pitkin. Jos napurit eivät pidä tästä, nakkelen mädät marjat heidän kuistilleen! Rävellän pihalle myös yrttipenkin tai vaihtoehtoisesti istutan yrtit laatikoihin, jotka pinoan lomittain. Kirsikkapuun kaveriksi yritän löytää metalliset, valkoiseksimaalatut, sirot puutarhakalusteet. Pyöreän pöydän ja pari tuolia. Puutarhasta tulee kaunis ja siellä on mukava istua kahvilla lämpimänä päivänä. Voi hörhöys sentään.
Joku päivä täytynee käydä kaatamassa pihallemme tunkeva syreeni, se tursuaa aitamme yli juuri siihen kohtaan, johon aion istuttaa suklaakirsikan!
Vähän täytyy jäädä treenitilaakin. Jo-kataa on vaikeaa tehdä, jos kaikenmaailman puut tulevat tielle, joten sijoitan kasvit pihan reunoille. Tästä tulee ihanaa!

Muumimamma

Vatsa alkaa otta vauhtia kasvussa. Vauva potkii ja rymistelee kovasti ja mies ihmettelee sen rymistelyä uteliaana.
``Miten sä voit nukkua ton metelöinnen aikana?´´
Vauva tuntuu innostunvan kuullessaan miehen äänen masua vasten. Piippolan vaarista tuleekin ilmeisesti tervetulijaislaulu, ainakin isän puolelta. :)

Kuvia on otettu vähän laiskanlaisesti, en jaksa touhottaa kuvilla, mutta yleisön vaatimuksesta aina nyt viikolta 32 räpsäistiin kuva. Olo alkaa olla kuin muumimammalla ja vielä pari kuukautta on aikaa paisua! Kaksi viikkoa sitten 14.4 illalla vauva kääntyi pääalaspäin. Pää oli ollut useamman päivän oikean lonkkani yläpuolella ja lopulta pieni pyörähtikin menosuuntaan. Heti seuraavana päivänä oli kontrolliultra Meilahdessa, jossa muuten todettiin, ettei vauvalla sitten mitään vikaa olekaan, ei ainakaan sitä, mitä ensin ajateltiin, mutta jotain vikaa varmasti vielä löytyy, kun oikein kaivellaan. Kieltäydyn seuraavan kerran jälkeen enää menemästä, koska saatan pian vetäistä jotakuta turpaan...

 Viikolla 27 aloin pitää myslikippoa masuni päällä syödessäni vitsaillessani masuni suurenevasta koosta.

 23-viikolla koko ei vielä ollut silmiinpistävän häikäisevä, joku tahvo ei edes vielä tässä vaiheessa ulkoapäin  ihan tajunnut minun odottavan vauvaa. Luuli varmaan vain vähän läskiksi.

Viikolla 21 oli jo selkeää kasvua jo havaittavissa, jota iloisena tutkiskelimme yhdessä.

Viikon 13 lopuilla (jouluna) huomasin jo pienen pieniä potkuja, vaikkei masu vielä ole saanut kuin pienen pömpötyksen. Epäilin pörinää ilmakupliksi. Jokin kuitnekin kertoi minulle sen olevan pieni kasvava vauvamme, jonka orkesterit ovat tuosta hetkestä eteen päin vain voimistuneet.

Asiat juoksee. SEIS, juoksevat asiat!

Sitä on niin kiireinen, ettei ehdi nauttia naimisiinmenosta laisinkaan. Asiat kaatuu niskaan ja on helvetisti hoidettavaa. On häähumua, talkoita, pöytäjuhlien järkkäilyä ja monenlaista ompelua. Täytyy saada valmiiksi housupuku pöytäjuhliin, häämekko toukokuulle, sekä erilaisia pukuja tuleviin roolipeleihin.
 Vietimme onneksi ihanan rentouttavan päivän kylpylässä syöden hyvin. Löysin pellavat häämekkoni alushameeseenkin. Nautin hetkestä todella. Oli ihanaa olla rauhassa miehen kanssa hetki jossain muualla ilman, että tarvitsi päivään miettiä mitään.
Viikon päästä pitäisi minunkin päästä huilaamaan. Pöytäjuhlat, kun saa alta pois, on taas aikaa toukokuun hääjuhlien järjestelylle sekä pukuompelulle. Kevättä kohden täytyy muutenkin vähentää aktiviteetteja.

Nyt on naitu, eikun lomalle.

Perjantaina 18.02.2011 oli suuri ja ihana päivä. 

Menimme naimisiin. Enää en kanna sukuni nimeä Niemi, vaan minusta tuli Kantola. Tuntuu hyvältä. Hetki maistraatissa oli nopea ja kylmän virallinen, mutta se oli odotettavissa. Menimme vihkijäisten jälkeen läheisimpien ystäviemme kanssa Porvoon Timbaaliin syömään. Nautimme skumppaa, etanoita ja ihanan mehevää karitsaa ja nieriää. Miehen niin kutsuttu bestman oli tilannut meille kakun jälkiruoaksi.

 Suunnittelemme kovasti toukokuun hääjuhlia. Tunnelmasta tulee toivottavasti lämmin ja riehakas. Ei lainkaan perinteinen meininki nykyisten kaavojen mukaan. Juhlia lämmittää rautakausi. Ompelen pukuni itse Euran muinaispuvun mallin mukaan, johon lähdemme maanantaina Tallinnasta metsästämään kankaita. Villaa ja pellavaa. Samalla rentoudumme kylpylässä ja hotellin sviitissä. Hyvää ruokaa nautimme joko Olde Hansassa tai Peppersäkissä, tai molemmissa. 

 Pieni loma tulee tarpeeseen. Koulu ja arki alkaa taas rasittaa. Koko ajan kaatuu paskaa niskaan, joten otan kyllä ilon irti lyhyestäkin irrottautumisestamme. Kahteen päivään en ajattele mitään! Nautin olosta, ruoasta ja hypistelen kankaita... ja muuta krääsää, joka ehkä lähtee mukaan.

Kaikenmaailman barpapapoja.

Usko terveydenhuoltojärjestelmään ja ihmiseen heikkenee entisestään.
Vauvalle povataan kehityshäiriöitä ja motoorisia vajaavaisuuksia ultraäänien perusteella. Kuulin, että ultratutkimusten myötä äidien abortit ovat lisääntyneet 40%. Tarkoittaako tämä siis sitä, että vammaisuus on lisääntynyt yhtä voimakkaasti? Ajatella, mikä määrä täysin terveitä lapsia on mennyt tappoon, kun äitejä pelotellaan tutkimustuloksilla ja prosenttiluvuilla. Täyttä varmuutta häiriöstä ei ole, mutta on olemassa RISKI, että lapsi on vammainen. Tietoa häiriön vakavuudesta ei myöskään ole antaa. Välttämättä mitään käytännön vikaa ei ole. Tämän hetken poikkevuudet saattavat ajan mittaa korjaantua, jolloin tämäkin lapsi saadaan sopimaan lääkäreiden standardikäyrälle. Tunnutaan unohtaneen se, että lapsi on yksilö kohdussakin. Jokainen kasvaa omaa tahtiinsa. Muutenkin ollut pohdintaa sen suhteen, millä viikolla menen epäsäännöllisen kiertoni vuoksi. Heitti ekassa ultrassa viikolla taakse päin, kun aivolohkojen leveys nyt heittää viikolla eteenpäin. Vaikuttaako muutaman millimetrin heitto niin voimakkaasti, että lapsesta tulee vakavasti vammainen? Ja tosiaan, tilanne voi korjaantua, jolloin vauva onkin ihan 'normaali'. Vaan entä, jos sieltä tuleekin jotenkin 'viallinen kappale'?
          Minusta se, että lapsi tulee olemaan vilkas, vähän bönde, kömpelö tai 'sunttipää', ei ole hyväksyttävä syy tappaa omaa syntymätöntä lastaan. Vauva se on Down-vauvakin, vaikka joskus ajattelin, etten koskaan pitäisi kehitysvammaista lasta. Abortoisin tai antaisin adoptioon/hoitoon. Ehkäpä jo yksi koettu abortti vainoaa mieltäni niin voimakkaasti, ettei keskeytys tule vaihtoehtona lainkaan kysymykseen. Se tuntui silloinkin niin väärältä, vaikka kyseessä ei silloin, raskauden alkuvaiheessa, ollut kuin rypäs soluja. Siitä olisi kasvanut vauva. Kasvavaan olentoon kiintyy voimakkaasti jo positiivisen testituloksen jälkeen. En voisi kuvitellakaan tappavani vauvaa varsinkaan nyt, kun se jo vilkkaasti potkii päivittäin masussani yrittäen ehkä välittää minulle viestejä 'Äiti, miten voit? Äiti, älä liiku niin paljoa!' ...tai potkii, koska se on sen mielestä hauskaa ja jännittävää. Vaan kyllä varmaan pitäisi harkita. Ihan vain varmuuden vuoksi tapetaan tämäkin vauva, ettei vaan vahingossakaan tule mitään jälkeenjäänyttä gorgia!
           Lääkäreillä on tarjota minulle jatkoa varten kromosomitutkimus lapsivedestä sekä aivojen magneettikuvaus, jolla kartoittaa tarkemmin mahdolliset kehityshäiriöt. Saan käteeni lisää numeerisia arvoja todenäköisyyksistä, jolla lapsella on vamma. Mitä mitä niillä arvoilla teen? Auttaako se vauvaa? Helpottaako tiettää, että 45% sijaan vauvalla on vain 43% mahdollisuus olla kehityshäiriöinen? En ole menossa jatkotutkimuksiin, ja harkitsen lapsen syntymän jälkeen neuvolan poisjättämistä. En aio kuunnella yhtään ininää siitä, ettei lapsi kasva nyt ihan käyrän mukaan, varmaan on jotain vikaa. Ei seiso yhdellä jalalla tai heitä kuperkeikkaa, kyllä on joku vaurio nyt aivoissa motoriikkaa hallitsevassa osassa. Jos lapsi on kivasti pulska ja tissi maistuu, se on terve. Kyllä äiti tietää, jos jossain on jotain vikaa, ja sitten mennään lääkäriin.
Maailmassa on miljoonia läskejä, anorektiokoita ja psyykkisesti sairaita ihmisiä. Eivät meinaan taatusti istu käyrälle! Heille se aika pitäisi käyttää, ei terveen lapsen tarkkailuun.

Vituttaa. Saatana.