Äityslomalaisena on toisinaan todella pitkästyttävää. Vauvan kanssa on ihanaa, mutta vauvan nukkuessa, jota meidän pilttimme harrastaa suhteellisen paljon, on hankala keksiä tekemistä. Mitään kovin suurta askarreltavaa ei viitsi aloittaa, jos vauva herääkin pian, ja hommat jäävät hölmösti kesken.
Tietokone on ystävä.
Aloin nostella pientä käsipunttia, koska olen päässyt näivettymään surkeaksi luiruksi, jollainen olin 15-vuotiaana, ennen kuin aloitin treenaamisen. Kaipaan lihaksiani. Pinnallista paskaa, mutta tykkäsin jäntevästä kropastani. Treenaus on aloiteltava silti hissukseen.
Käyn minä mammajumpassakin. Ihan helvetin kamalaa! Uskokaa! Verkka-asuiset mammat puuskuttavat siellä rivissä vauvoineen. Kyllä minunkin hiki tulee. Löysin kerran yhden pisaran niskastani. Viimeksi tehtiin punnerruksia. Naisten, ihan uusi juttu minulle, mutta ilokseni tunsin lihaksissa pientä rasitusta.
Lankesin homman, kun ystäväni soitti minulle ja pyysi mukaan.
``Hei, lähdetkö kansalaisopiston äiti-vauvajumppaan mun kaa?´´
``Öö... no tota... mä en ihan oo ajatellu sellasta. Meinaan, kelaa nyt. Mammajumppa, mammoja. Niillä ja mulla on aika vähän yhteistä.´´
``No kato ku siks mä soitin sulle. En haluu mennä sinne yksin.´´
``Mä tuun.´´
Aina kaveri hädässä tunnetaan, vai miten se meni...
Myös ompelu jatkuu, joten minulla on omaa tekemistä kahtena päivänä viikossa. Vauva kulkee mukana, ja saan ommella, jos vauva nukkuu. Jos ei nuku, selaan lehtiä ja imetän. Ei ressiä. Sain tänään käännettävän hupparini valmiiksi! Siitä tuli hiano. Ehkä laitan kuvan joskus. Muuten on vähän tylsää.
Vaan onneksi on myös japani! Liityin suomalais-japanilaisen yhteisön jäseneksi. Ajattelin mahdollisuuksien mukaan mennä heidän kanssaan viettämään vuodenloppua, boonenkaita marraskuussa. Kenties tutustun japanilaisiin, tai suomalaisiin, japanilaisia tunteviin ihmisiin. Ja ainakin saan varmasti kielikaverin. Siis... no niin kuitenkin! Kielen opiskelu saa boostia. Tähän mennessä olen opiskellut Takako Karppisen oppikirjaa ja kuunnellut Japanpod101:a. Kirjoittaminen, lausuminen ja kielioppi harjaantuvat vähitellen, mutta olen vailla vuorovaikutusta. Yhteisön jäsenenä tämä toivottavasti muuttuu. Eikä uusista tuttavuuksista yleisesti ottaen ole koskaan haittaa.
Vaan ennen marraskuuta tahtoisin niin kovin keksiä jotain tekemistä. Salille palaan vasta, kun lapsi syö kiinteitä, ja hänet voi jättää kotiin isän kanssa tai ehkä mummolaan. Tämä tapahtunee joulukuussa...
Tällä hetkellä, silloin kun en jaksa opiskella, pelaan Pokémon Firerediä emulaattorin avulla läppärilläni. Voi pyhä surullisuus...
